The Future Unknown

Lomailun jäljiltä olen taas into piukassa kirjoittamassa gradua - kuinkas muuten? Kun on riittävästi levännyt, niin mitäpä sitä muuta odottaakaan yhtä innolla kuin että pääsee ahkeroimaan opiskelun ja erityisesti gradun parissa. Ai eikö? No, ehkä todellisuus ei tosiaan ole siltä osin niin ruusuista. Ennemmin tai myöhemmin paluu arkeen on kuitenkin edessä ja tänään vihdoin saavutin normaalin päivätavoitteeni tomaattien keräämisessä. En sanoisi että gradutunnelin päässä on vielä valoa - ennemminkin entistä pimeämpää, mikä kuitenkin tässä kohtaa on riittävä saavutus minulle.

Syksyinen Praha

Viime kevään gradutuskissa pienellä kaveriporukalla syntyi idea, että syksyllä voisimme kokoontua aina välillä porukalla ja purkaa graduhuolia - vähän niin kuin vertaistukiryhmän omaisesti. Syksyn koittaessa tilanne jossain määrin riistäytyi käsistä ja päätin kutsua perustamaani Facebook-ryhmään kaikki tuntemani omalla laitoksella gradua tekevät opiskelukaverit, joita on ryhmässä nyt reilu kolmekymmentä. Vertaistukiryhmä on kokoontunut nyt nelisen kertaa - tosin ilman kovin suurta yleisöryntäystä. Ihmiset tapaamisissa ovat kuitenkin jonkin verran vaihtuneet ja onkin ollut kiva jutella rauhassa monien suunnilleen samassa vaiheessa opintoja olevien kanssa gradusta, muista opinnoista, työllistymisestä ja hiukan muustakin. Vaikka moniin törmäillee satunnaisesti yliopiston käytävillä tai luennoilla, ei kuitenkaan välttämättä aina ole aikaa sen syvällisemmin puhua opiskeluun liittyvistä asioista. 

Eilen vertaistukiryhmämme tapasi jälleen. Tapaamisilla ei yleensä ole ollut varsinaista teemaa, vaan keskustelu lähtee yleensä aika hyvin liikkeelle, gradukuulumisia kyseltäessä. Ja koska kokoonpano on vaihdellut aina jonkin verran, ei samoja juttuja olla vielä koviin montaan kertaan (neljän tapaamisen aikana...) tullut käytyä läpi. No joka tapauksessa, eilen puhuimme (yllättäen) graduahdistuksesta sekä siitä miten gradusta ja sen tekemisestä on suomalaisessa opiskelijakulttuurissa muodostunut kauhukuva, gradusta suuri paha mörkö, jonka pitää ahdistaa, viedä yöunet, joka vielä kaiken kukkuraksi estää valmistumisen. Monethan työelämä kiskaisee mukaansa jo ennen gradun valmistumista ja opintojen päättymistä, mikä tietenkin tekee gradusta entistä suuremman painolastin. Kaikki eivät kuitenkaan ole yhtä onnekkaita työelämään siirtymisessä maailmaassa, jossa akateeminen työttömyys on arkipäivää. Ehkä kompassin hukkaaminen gradutunnelissa auttaa hetkellisesti silloin, kun pelkää, ettei se tunnelin päässä häämöttävä valo lopulta valaisekaan kuin parin askeleen päähän.

Valoa "tunnelin" päässä?

Vaikka opiskelijaelämässä onkin ikävät puolensa erityisesti sen suhteen, ettei taloudellinen toimeentulo ole aina yhtä turvattu, tekemättömät opiskelutehtävät stressaavat tai deadlinet kaatuvat päälle, on siinä kuitenkin oma viehätyksensä. Jos en jaksa aamulla nousta kellon soidessa, voin nukkua vielä vähän pidempään. Jos lounas venyy kahden tunnin mittaiseksi, voin aina jatkaa gradun kirjoittamista vähän myöhempään illalla. Ja jos "parin lasillisen" ilta kavereiden kanssa viikolla hiukan venähtää tai vaihtuu parista vähän useampaan lasilliseen niin... ei sekään nyt niin haittaa. Työssäkäynti asettaa monissa kohdin elämälle tiukemmat rajat. 

Valmistuminen tarkoittaa usein paitsi ihanan, vapaan opiskelijaelämän päättymistä, myös askelta tuntemattomaan. Monissa aiemmissa elämänvaiheissa on usein ollut suhteellisen selvää, mistä itsensä löytää kohta - tai ainakin kohtuullisen ajan päästä. Valmistumisen kynnyksellä tulevaisuus saattaa näyttää etenkin epävarman työllistymisen aikaan opiskelutunnelin päässä häämöttävältä mustalta aukolta, joka väistämättä ilmaisee mukaansa, mutta sen reunalta ei voi vielä nähdä mistä sen sisältä paikkansa löytää. Lohdullista on, että mitä suurimmalla todennäköisyydellä paikka löytyy ennemmin tai myöhemmin. Haasteellisinta on kuitenkin ottaa se ensimmäinen askel kohti mustaa aukkoa, tuntematonta tulevaisuutta.